mietteitä matkan varrelta

Sen verran minun historiasta, että olen kerran laihduttanut n.50kg ja olin koukussa liikkumiseen. Sen jälkeen , kun tapasin mieheni j aerinäisten elämänvaiheiden kautta päädyimme pieneen keskisuomalaiseen kuntaan asumaan tyhjän päälle lihoin sen grammalleen takaisin. Laihduin silloin 8kg ja tulin raskaaksi. Laihduin odotusaikana 10kg ja pojan ollessa puolivuotias sairastuin masennukseen, joka ei ollut synnytyksen jälkeistä vaan sitä tavallista sorttia. samalla lihoin isommaksi kuin koskaan. Lapsettomuus tutkimuksissa löytyi sitten D2 esiasteen joka aiheuttaa lapsettomuutta siten, etät munasolu ei irtoa. No mutta se ei liity asiaan....

Sitten masennuksesta toipumiseen meni melkein kolme vuotta ja aikamoisen tukiverkoston ja terapian ja avulla selvisin. Sitten viimesyksynä oireet palasivat ja väsymys, univaikeudet ja keskittymiskyvyttömyys palasivat. Itkuherkkyys oli sitä luokkaa, ettei oikein itsekkään tullut juttuun itseni kanssa. Siispä lääkäriin ja diagnoosi vaikea-asteinen masennus. Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin, eikä mikään auta. Sitten keväällä vaihtui psykiatri, joka oikeasti luki paperini ja katsoi sokeriarvoni. Kesä 2005 normaalit arvot, lokakuun alku normaalit arvot, lokakuun loppu sokeri yli 15!!!! samantien passitti omalääkärille, joka aloitti lääkityksen ja parissa viikossa masennus hävisi! Kävin vielä muutaman kereran terapiassa, mutta kun siihen ei ollut tarvetta se lopetettiin.

Syksy on mennyt työn touhussa ja kaikenlaisten elämänasioiden kelaamisessa. Minulla on ollut onnea, siinä että olen suht koht liikuntakykyisenä säilynyt. Vaikka aika itsetuhoistahan tämä on ollut. Taisi olla Tiger, kun sanoi tuosta tunteiden ja syömisen miettimisestä. Tietty mulla nousi vastakarvaan; eihän minun syömisellä ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Kaikki hanskassa... no ei taida ihan olla. Suurin lihominen alkoi suoraan sanoen teini-iässä siitä, että minulle kasvoi tissit ja ne kasvoi jotenkin kauhean nopeasti. Eli kun normaaliin nuoren naisen vartaloon paiskataan C-kupin tissit niin johan siinä tuntee itsensä läskikis, varsinkin kun sitä sai niin monelta suunnalta kuulla. Meillä ei kotona paljon ruualla lohduteltu, siis lapsena... mutta teini-iässä minull aoli jo omaa rahaa käytössä ja käytännössä ostin kaikilla rahoilla karkkia. Kai sitä voisi ajatella, että pakenin sinne lihomiseen. ei minulle kerrottu, että olen ihana tai että olen ihan normaali tms.

Perheemme elämä pyöri myös hyvin voimakkaasti isäni alkoholismin ympärillä. Äiti oli minun kaveri(hän ei juonut), mutta häneltä puuttui kyky olla vanhempi. Jotenkin aina meillä on ollut tietynlainen kilpailuasetelma. Se ahdisti joskus, koska minulla olisi ollut todella tarve sille, että minua olisi huomioitu. sen sijaan äitini purki minuun kateudentunteensa jne. Nyt vasta aikuisena olen pystynyt käsittelemään nämä asiat siten, että enää ei itketä kun kerron näistä. Jokainen meistä on vajavainen ja näistä on opittava. Mutta olenko siltikään oppinut???

Edelleen kulutan turhan suuren osan päivästäni miettimällä niitåä katseita,joita saan kaupungilla . Niitä tsanoja, joita kuulin kahvilassa. Olimme siellä mieheni kanssa jakuulin teinien kuiskivan "kattokaa ny tmikä lehmä, miten toi mieskin viittii tommosta edes pussailla?". Vierelläni siis mieheni, joka on enää kilon kevyempi kuin minä.... Ennen olisin katsonut ne tytöt ns. suoohon, nyt teki mieli vain mennä pois... Arvostan itseäni ja omaa elämääni. Ja minut on kasvatettu siihen, että ulkomuodolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa millainen ihminen on. Mutta kylllä tämä kymmenen aikuisena vietettyä vuotta tekee tehtävänsä, sitä tajuaa että on sillä väliä miltä ihminen näyttää.

Toisaalt aolen omien mielikuvieni vanki. Olen pitkään ollut puolivakavissani sitä mieltä että minulla ei ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, koska olen tämän näköinen. Sitten tänään paikallisessa alkossa näin kassan takana melkein itseni kokoisen tyttösen. Saman tien lensi ajatus, että miksen minä ole tuolla nyt töissä? (lukuunottamatta sitä faktaa, että minä en ole kouluttautunut alalle...) Hemmetti, miksi sitä onkin varmasti itsensä pahin vihollinen????

Painoasiaa vielä sen verran, että on nukkumisella kumma voima. Kun nukkuu kaksi yötä niin hups vaan paino on -1,6kg... nesteet lähtee aika äkäiseen liikkeeelle kun vaan malttaa nukkua!!!! Sanon näin ja aion valvoa kahteen asti yöllä katsellen Amadeus-leffaa telkkarista. Se kun on minun suosikki elokuva. Yhtään samoin ajattelevaa en ole tavannus, mutta kun se vaan on niin hieno elokuva!!!!