Kerran elämässä oli aika, jolloin raha ei ollut ihan niin itsestään selvyys. Oli velkaa, vuokranmaksua, ruokamenoja, ei töitä, ei työttömyysavustusta EIKÄ sossunkaan avustusta (koska ei oltu haettu koulutukseen, kun olimme alle 25v. Miten olisimme hakeneet, kun hakujen ollessa voimassa kaikki oli vielä hyvin) Siinä sitten venytettiin penniä ja hermoa. Pahimmillaan tilanne oli se, että mitään toivoa ei ollut ja kaapeissa oli kourallinen kauraryyniä. siinä ei oikeasti tiennyt itkisikö vai nauraisiko. Joskus saimme 200mk:n ostokortin paikalliseen S-markettiin. Sillä sai ostettua yllättävän paljon tavaraa ja söi viikkoja. Mitään terveellistä se ruoka ei ollut. Onko silloin köyhä? Mielestäni on. Tosin tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka sanovat, että menkää töihin kyllä töitä on. On missä on. siellä missä asuimme silloin ei niitä ollut. Kaupunginjohtajan paikka oli auki, mutta siihen ei ihan meriitit riittäneet ;)
Ottaa niin päähän, se että vielä nykyäänkin jaksetaan vinkua, että ihan oma moka jos joutuu siihen tilanteeseen. Minä ainakin jouduin siihen omaa yritteliäisyyttäni. Olin yrittänyt ansaita elantoni itse. Siitä on nyt aikaa 6-7vuotta ja yhä sen ajan varjot näkyvät mielessä. Ihan hirmuinen paniikki, jos ruokakaappi on edes puolillaan. Ihan hirmuinen paniikki, jos tilillä ei ole rahaa. Ihan hirveä tunne, jos vähänkin uhkaava tilanne töitten jne suhteen. Tuskin enää ihan niin tyhjän päälle joutuu, mutta silti pelottaa. Ja tätä taustaa vasten vituttaa suunnattomasti se kateus, jota kohtaan tiettyjen ihmisten taholta. Meillä on auto, iso vuokrakoti, vaatteita ostetaan tarpeen mukaan ja kotona on kaunista ja tavaraa paljon 8keräilijäluonteita). Mitä kadehdittavaa siinä on , että meillä on vara maksaa vuokra ja vara pitää autoa. Mitä kadehditttavaa siinä on, että me valitsemme satsata rahamme kotiimme, matkusteluun(kotimaassa) , lemmenlomiin mieheni kanssa, lahjoihin toisillemme jne. Me olemme valinneet sen, että meillä ei raha kulu ulkona hillumiseen, eikä juopotteluun, tupakkaan yms. juttuihin. Eikä ne vaatteetkaan ole niitä muodikkaimpia. Ehkä se on se kontrasti, että viisi-kuusivuotta sitten olimme se perhe/pari, jota sai vähän katsoa alspäin, kun meillä meni huonosti . Ehkä se on se, että tietyt ihmiset eivät halua päästää irti siitä mielikuvasta, joka silloin heille tuli. Kun emme olekkaan niitä reppanoita enää, kun olemmekin vastaanottaneet avun(joka on kaikkien muidenkin käytettävissä) ja päässeet eteenpäin, kertaakaan luovuttamatta. aiheuttaisikohan kateuden tunteen, se epäilys mielessä "pystyisinkö minä samaan?"
Kävi vaan vituttamaan tänään tämmöinen. ISO KIITOS kuitenkin niille, jotka olette jaksaneet kaiken tämän läpi kannustaa ja tukea meitä perheenä! Ilman sitä en nyt olisi tässä taistelemassa paremman tereveyden puolesta... Niin karulta kuin se kuulostaakin, silloin kun perustarpeita ei pysty tyydyttämään ei paskaakaan kiinnosta on ko kokoa 60 vai 38. Onneksi ollaan tässätilanteess nyt :D
